LINTU- JA LUONTOMATKAT 2015 - 2017

Löydät alla olevista linkeistä tarjolla olevat lintu- ja luontoretkeni vuosille 2015 - 2017. Älä epäröi tiedustella ja kysellä rekistä jos löydät jotain sinua kiinnostavaa.

Kotimaan retket:
https://drive.google.com/file/d/0B-jDSfU8AYPKTUtUZVhaMklFdGs/view?usp=sharing

Ulkomaan retket:
https://drive.google.com/file/d/0B-jDSfU8AYPKaTVJVTVaRUI5MjQ/view?usp=sharing

Terveisin,
Elina

LINTUMATKA PORTUGALIIN 25.1 – 2.2.2015

Portugali on kaunis ja yllättävän monipuolinen maa. Moni tuntee sen tietenkin lomarannoistaan ja varsinkin Atlantin valtamerellä sijaitsevista Madeirasta ja Atzorien saarista, jotka ovat Portugalin luonnon helmiä. Matkailu sisämaahan, ja varsinkin lintumatkailu, yllättää monipuolisuudellaan ja lintupaljoudellaan.

Tammikuu ei ole ehkä kaikkein parasta aikaa lintumatkailuun, sillä monet Portugalissa pesivät lajit ovat vielä Afrikan puolella talvehtimassa. Mutta massaturistien karttamat tammi-helmikuu ovat luontomatkailijalle oikein mainiota aikaa ajella pitkin hiljaisia teitä ja katsella lintuja rauhassa sekä nukkua puolityhjissä hotelleissa, joissa kuitenkin kaikki palvelut pelaavat mainiosti. Portugalissa voi tavata useita lintulajeja, joita on mahdotonta, tai ainakin melkein mahdotonta, tavata muualla Euroopassa. Lisäksi lennot, majoittuminen ja ruoka ovat edullisia Portugalissa.

Aloitimme Portugalin matkamme Farosta, joka sijaitsee Algarven maakunnassa, Portugalin etelärannikolla. Jo ensimmäisen päivän iltana pieni iltakävely toi 41 lintulajia eli Portugali -pinnaa. Näistä mainittakoon mm töyhtökiuru, siniharakka, samettipääkerttu, harjalintu, turkinkyyhky, kattohaikara, mustakottarainen ja keltahemppo.

Siniharakan näkemistä olimme kovin odottaneet ja iloksemme näimme niitä on PALJON koko Portugalin retken aikana. Harmillisesti siniharakat ovat yhtä arkoja ja liikkuviaisa kuin kotoiset harakkammekin. Ne esiintyvät parvina ja niin ne huomaavat tarkkailijan jo hyvissä ajoin ja lennähtävät tiehensä. Harvoin ne jäivät puiden latvoihin tai sähkölangoille ihailtavaksi.

Siniharakoita katselemassa

 Kun saimme vuokra-auton allemme, jätimme Faron ja Algarven taaksemme ja suuntasimme varsinaiseen päämääräämme Castro Verdeen, pienehköön kaupunkiin keskelle Alentejon maakuntaa. Lähtiessämme huomasimme, aivan Faron kaupungin laitamilla, taivaalla kiertelevän retkemme ensimmäisen petolinnun. Totesimme sen olevan pikkukotkan valkoisin ja mustin värein. Portugalissa Faron läheisyydessä talvehtii nykyään jo useita pikkukotkia ja niitä on nähtävillä siellä siis ympäri vuoden. Ajoimme isoja moottoriteitä karttaen läpi kauniin maaseudun aina vähän väliä pysähdellen lintuja ja maisemia katsellen. Jo heti kohta Algarven ulkopuolella maisemat ja maasto muuttuvat vuoristomaiseksi. Iäkkäät korkkitammet mutkaisine runkoineen ja tien yli kurkottavine oksineen olivat meistä kovin eksoottinen ja pittoreski näky. Tiehen tuli mutkia mutkien jälkeen ja rattia sai kääntää ihan tosissaan. Onneksi liikenne oli lähes olematonta ja niinpä kuskikin ehti katsella vähän maisemia. 

Mustapäätasku

 

Ajomatka sujui joutuisaan ja teimme vähän pidemmän pysähdyksen Odeguen kylässä. Oliivipuissa lauloi innokkaasti mustakottaraisia, joita esiintyy oikeastaan vain Iberian niemimaalla. Puissa ja maassa liikkui paljon pikkulintuja kesykanojen seassa. Rakennuksista osa oli autioita ja yhden katolla näimme retken ensimmäisen sinirastaan. Piipun päällä oli kukon mallinen koriste tai tuuliviiri ja sen reunalla istui komeissa väreissään mustapäätaskukoiras. Mustapäätaskusta taisikin tulla retkemme yleisin laji, sillä niitä tuntui olevan ihan joka paikassa mihin menimmekään. Oliivipuun runkoa pitkin kipitti etelänpuukiipijä ja maassa hyppi västäräkkejä, peippoja ja varpusia. Johonkin oliivipuun oksiston sekaan hävisi myös yksi mustapääkerttu. Tien toisella puolen notkelmassa kohisi pienehkö joki ja sen leveähkössä suvannossa onnistuimme näkemään retken ainoan mustakaulauikun. Jokea ympäröivissä pensaissa lenteli samettipääkerttuja, tiltaltteja, peippoja ja mustaleppälintuja. Etelän isolepinkäinen istui sähkölangalla katselemassa maasta hyönteisravintoa. Etelän isolepinkäinen on muuten saman näköinen kuin kotoinen isolepinkäisemme, mutta se on vain harmaampi väriltään. Näitäkin lintuja näkyi hyvin yleisesti koko retken ajan.

Oliivitarhat ja appelsiinipuut kuuluvat jokaiseen portugalilaiseen puutarhaan. Maaseudulla puita on takapihoilla tietysti paljon enemmän ja tarhat isompia. Tällaiset puutarhat ja niissä olevat kanat, kalkkunat ja vuohet keräävät myös luonnonvaraisia lintuja. Tiltaltit, keltahempot, västäräkit, töyhtökiurut, varpuset, mustakottaraiset, siniharakat ja turkinkyyhkyt ovat niissä yleinen näky. Lintumatkailijan kannattaa aina katsella tarkkaan niitä paikkoja joissa liikkuu tavallisiakin lajeja. Ensin näimme vain yhden pikaisen sinisen vilahduksen. Siniharakka se ei ollut, sillä värin sävy oli toisenlainen ja linnun pyrstö ei ollut niin pitkä kuin harakalla on. Hetken odoteltuamme koboltin kirkas välähdys toistui. Hedelmäpuiden ja pensaiden seassa lennähteli sininärhi!! Näimme siitä vilauksia aina silloin tällöin, mutta kunnollisesti se ei asettunut koskaan näkyville. Mutta lajista olimme varmoja ja niin taas yksi haaveemme oli toteutunut. Myöhemmin saimme kuulla, että näkemämme sininärhi oli yksi kevään ensimmäisiä sillä ne palaavat talvehtimasta yleensä vasta helmikuun lopulla ja maaliskuun alussa.

Castro Verdeä lähestyessämme maisemat vaihtuivat avoimiksi laidunmaiksi ja ne täyttyivät karjan lisäksi kattohaikaroista, lehmähaikaroista, töyhtöhyypistä, tuulihaukoista, harmaasirkuista, niittykirvisistä sekä tikliparvista. Olimme saapuneet kuuluisille Iberian niemimaan dehesoille. Niitä riitti silmän kantamattomiin ja ne kukkivat täysillä valkoisin, keltaisin, punaisin ja vihrein väriraidoin. Olimme aivan mykistyneitä meitä kohdanneesta näkymästä. Vau! Kukkivien arojen taustalla komeili hohtavan valkoinen kaupunki ikiaikaisten majesteettisten rakennusten juurella. Siinä se oli: Castro Verde ”vehreä Castro”

Seuraavana aamuna seuraamme liittyi paikallisopas, jonka olimme tilanneet www.birds.pt

- sivuilta. Pienellä maasturilla suuntasimme innokkaasti linnuista jutellen niitä katselemaan. Jos olikin maisemat häikäisevän karun kauniit, niin oli kyllä lintujenkin paljous yllättävää. Pensasvarpuset, kivikkotöyhtökiurut, heinäkertut, nokivarikset ja lukemattomat isohaarahaukat saivat huomiomme. Lisänä tietysti myös tuttuja lajeja kuten kiuruja, kangaskiuruja, töyhtöhyyppiä, kattohaikaroita ja lehmähaikaroita. Ajelimme pieniä, arojen lakeuksilla pitkinä nauhoina kiemurtelevia sorateitä pitkin ja haarukoimme lakeuksia etsien koko retken tärkeimpiä lajeja, isotrappia ja hietakyyhkyä. Ajoimme tyypillisen dehesan halki: matalia sateenvarjon muotoisia puita siellä täällä jossa aluskasvillisuus oli hyvin matalaa. Maasto oli loivasti kumpuilevaa ja siellä täällä laidunsi joukko lampaita. Yhtä-äkkiä jostakin puun latvasta nousi iso lintu siivilleen ja katosi kummun taakse. Ehdimme kaikki nähdä sen ja opas tunnisti lajin: iberiankeisarikotka. Ei voi olla totta! Emme olleet edes uskaltaneet toivoa näkevämme tuota harvinaista lajia ja siinä se nyt vilahti. Yritimme löytää sen uudestaan mutta turhaan. Voi harmin harmi! Toisaalta olimme iloisia edes siitäkin vähästä, mutta olisihan se ollut komeaa nähdä yksi maailman harvinaisimmista petolinnuista (noin 150 yksilöä) vähän paremmin. Palatessamme takaisin autolle taivaalla lensi jotain muutakin isoa: kaksi isotrappia!! Isoksi linnuksi se lentää yllättävän kevyen oloisesti, laiskan laisesti pitkähköjä siipiään iskien. Opas oli toiveikas ja sanoi niiden oleskelevan edessä olevalla aukealla. Ennen niiden löytymistä pysähdyimme kuitenkin vesipadolle, joka oli tehnyt ylävirtaan pienen lammen. Hyvin matalan joen alajuoksulla tepastelivat virtavästäräkki, rantasipi ja metsä- sekä valkoviklo. Lammelta löysimme nokikanoja, pikku-uikkuja, harmaasorsia, sinisorsia ja kolme haikaralajia: harmaahaikaran, jalohaikaran sekä yllätykseksemme myös kapustahaikaran! Ja taas taivaalla kierteli ainakin kolme isohaarahaukkaa yhtä aikaa. Niitä tuntui olevan kaikkialla.

Isotrappeja

Oppaamme tuntui tietävän tarkat paikat ja niin parkkeerasimme automme erään maatalon talousrakennuksen kulmille. Kaukoputket esiin ja loputonta aroa skannaamaan. Iso kapustarintaparvi ruokaili jonkin matkan päässä ja ympärillä lenteli loputtomasti töyhtöhyyppiä ja kirvisiä. Kohta oppaamme löysikin etsimämme: noin 40 yksilön parven isotrappeja! Parvi oli harvinaisen iso ja kaikki näyttivät olevan koiraita. Olimme haltioissamme! Isotrappiparven oikealla puolella tepasteli tutun näköinen pariskunta: kaksi kurkea! Kurjet eivät ole ihan jokapäiväinen näky täällä, vaikka niitä joitakin yksilöitä talvehtiikin Portugalissa. Jatkoimme matkaa seuraavan maalaistalon nurkille ja uudestaan kuivia peltoja katselemaan. Huomasin pellolla jotain liikettä: aivan kuin kaksi kiveä olisivat hiukan liikkuneet. Ja taas uudestaan. Hietakyyhkyjä! Ne löytyivät! Ja tiedättehän, kun löytää yhden löytää jo kohta toisen, ja toisen ja toisen … ja kohta pellolle lensi jostakin lisää vielä viiden ryhmä. Kaikkiaan hietakyyhkyjä oli pieninä parvina pitkin peltoa toistakymmentä yksilöä. Jess!!

Aina pienen kivikasan tai raunioituneen rakennuksen kohdalla yritimme löytää niiden sopukoissa mahdollisesti asustavan minervanpöllön. Ne ovat hauskan näköisiä päiväaktiivisia pieniä pöllöjä, jotka tähystelevät kivisen asumuksensa päällä syötäväksi kelpaavia hyönteisiä tai pieniä liskoja. Valitettavasti me emme olleet onnistuneet niitä vielä näkemään vaikka olimme katsoneet jo usean sopivan paikan. Oppaamme tiesi kuitenkin satavarman paikan ja niinhän se olikin. Kivikasan päällä nakotti tuo veikeän näköinen otus: minervanpöllö. Ja kivikasan toisella reunalla toinen! Ja sama toistui: kun löysimme yhden löysimme kohta toisenkin ja kolmannen. Minervanpöllö on yleinen Castro Verden alueella. Aurinko alkoi jo olla iltapäivän puolella kun suuntasimme päivän viimeiselle arolle. Yritimme löytää arokiuruja. Toistaiseksi olimme nähneet vain kivikkotöyhtökiuruja, joitakin kangaskiuruja ja tavallisia kiuruja. Jokunen arokiuru oppaan mukaan horisontissa vilahtikin, mutta me puusilmät emme ehtineet niitä nähdä. Taivaan rantaan tuijotellessani näin suuren linnun nousevan sieltä jostain siivilleen. Se oli minusta valtavan kokoinen! Kun hihkaisin näkemästäni muille opas totesi tyynesti sen olevan nuori, kolme vuotias iberiankeisarikotka. No nyt saimme katsella suuren komean linnun liitelyä aivan rauhassa. Linnun lämpimän punaruskea väri hehkui iltapäivän auringossa ja me huokailimme ihastuksesta. Opas kertoi että Portugalista oli viime vuodelta tiedossa kolme pesintää, mutta yksikään pesintä ei ollut tuottanut yhtään poikasta. Illan saapuessa, olimme aivan kylläisiä kaikesta näkemästämme ja lajimääräkin oli kivunnut jo 82.

Minervanpöllö (kuvan oikeassa alalaidassa)

Seuraavana aamuna ajoimme hiukan kauemmaksi ja kiertelimme oppaan kanssa Mertolan kaupungin reunamia. Tällä kertaa työn alla oli muutama kerttunen: samettipääkerttu ja varsinkin ruskokerttu. Koska ei ollut vielä niiden pesintäaika, ne viettivät suhteellisen piilottelevaa elämää pensaiden seassa. Samettipääkerttuja löysimmekin suhteellisen vaivatta ja jatkossa löysimme niitä vähän sieltä ja täältä. Mutta ruskokerttu piilotteli pitkään. Useita paikkoja koluttuamme, löysimme pensastasangon, jolta kuului sen karheaa raksutusta. Aikamme pensaita kierreltyämme se hypähti matalaan lentoon pensaasta toiseen. Ja juuri kun olimme saaneet ruskokertusta ensimmäiset näköhavainnot tapahtui jotain aivan odottamatonta: iso tikka lensi ohitse! Mitä, eihän täällä näkynyt edes yhtään kunnon puuta!! Tikka laskeutui matalaan kasvatusmäntyyn jollaisia oli istutettu siisteihin riveihin ryhminä siellä täällä, ja siinä se oli, komea (iberian)vihertikka. Se kuikisteli meitä hetken ennen kuin lensi läheiseen sähköpylvääseen. Vitsailimme sen elävän sähköpylväissä puiden puuttuessa. Tikka jatkoi pylväiden tarkastelua ja me ruskokertun etsintää. Kerttu ei tikkavälikohtauksen aikana ollut kadonnut minnekään vaan lenteli meidän lähellämme ja niin ehdimme nähdä sitä useaan kertaan. Kuinka kaunis se olikaan! Pieni terhakka lintu, joka piti pitkää pyrstöään veikeästi pystyssä. 

Samettipääkerttu

 Mertolan kaupunkiin saavuttuamme, saimme kuulla siellä olevasta entisestä luostarista, jonka kattorakenteissa pesii joka kesä 60 pikkutuulihaukkaa. Pikkutuulihaukat talvehtivat Afrikassa ja palaavat pesimäpaikoilleen aikaisintaan helmikuussa. Opas oli kuitenkin pari päivää sitten nähnyt paikalla kevään ensimmäisen pikkutuulihaukkakoiraan. Toiveikkaana kiikaroimme ikiaikaisen linnoitusmuurin vierellä ja eipä aikaakaan kun retkikaveri huomasi sähkölangalla istuvan tuulihaukan. Putket kohteeseen ja opas varmisti sen olevan pikkutuulihaukkakoiras. Olipa meillä onnea! Linnoituksen juurella oli syvä kanjoni jonka pohjalla virtasi joki. Kanjonissa lenteli useita pääskyjä: siellä oli haarapääskyjä, kevään ensimmäiset räystäspääskyt ja harmaita kalliopääskyjä. Linnoituksen reunalla päivysti sinirastas ja vuorisirkku lennähti kivikossa. Tien reunalla kasvoi vanhoja puita ja niiden latvuksissa päristeli tuttuja lintuja: pyrstötiaisia. Tosin täällä ne ovat harmaita väriltään. Maassa pomppi viherpeippo, joka sekin oli erilaivärinen kuin omamme: täällä ne ovat kirkkaamman ja voimakkaaman värisiä. Kävimme katsomassa myös Guadiana -jokea joka virtaa saman nimisen kansallispuiston halki. Matkalla sinne pysähdyimme onnekkaasti sillä retkikaveri huomasi taivaalla liitelevän petolinnun. Aikamme sen tuntomerkkejä tarkasti tutkittuamme opas vahvisti määrityksen: vuorikotka. No niin tytöt, tämähän alkaa muistauttamaan kunnon linturetkeä!

Pikkutuulihaukkaa katselemassa

Guadiana joella

Pulo do Lobo

Ei haitannut yhtään, että seuraavana päivänä satoi ja pilvet roikkuivat maassa asti. Ulkona puhalsi navakka länsituuli ja totesimme, että ainakaan lintujen kuvaaminen ei onnistu. Omin nokkinemme samoilimme autolla kuitenkin Castro Verden ympäristöä. Onnistuimme vihdoin näkemään useita arokiuruparvia ja olimme tyytyväisiä. Kävimme moikkaamassa tuttua minervanpöllöä ja se päivysti uskollisesti paikallaan vaikka kelistä sitä ei olisi uskonut. Joitakin uusia pinnojakin tuli, mutta kyllä edelliset päivät olivat olleet niin huippuja että enin nälkä oli tyydytetty. Mutta meitä odotti silti vielä monta hienoa hetkeä, sillä olimme tilanneet lintuopastuksen seuraavaksi päiväksi Faroon, Ria Formosan kosteikoille. Ennen kosteikkopäivää meillä oli kasassa 90 lajia.

Sää ei haittaa lintujen katselua

Kosteikkopäivä alkoi pikkukotkien tiirailulla. Ne näki kauas jo paljain silmin isosta puusta jossa ne paistattelivat aamuauringossa. Ruovikon yllä lenteli ruskosuohaukkanaaras ja useat kymmenet kattohaikarat olivat valloittaneet rantarakennelmia. Syvemmälle kosteikon sisälle mennessämme kuulimme silkkikerttusen kuuluvan ja helposti tunnettavan äänen. Niiden löytäminen katseltavaksi ei ollutkaan sitten niin helppo tehtävä. Satuin kuitenkin kuulemaan kahden kilpaa laulavan silkkikerttusen äänen ja kun kävelin ääntä kohdin näin niiden olevan aivan näkösällä, pienten risujen seassa maan rajassa. Ne lauloivat kilpaa ja samalla räpsyttivät toisilleen siipiään, ja vilauttelivat kainaloitaa, aina vuorotellen toista siipeä ja sitten toista. Olivatpa ne veikeitä! Meneillään oli siis koiraiden kilpalaulanta ja esiintyminen. Viitoilin muut paikalle ja niin saimme nähdä varsinaisen näytöksen. Opas oli aivan haltioissaan, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt moista tapahtumaa. Mutta päivä oli vasta alussa ja niin jatkoimme eteenpäin. Taivaalla liiteli yhtä aikaa viisi pikkukotkaa, kaksi ruskosuohaukka, muutama hiirihaukka ja yksi sääksi. Kahlaajia alkoi ilmestyä suola-altaille päästyämme. Pulmussirrit, pikkusirrit, punajalkaviklot, punakuirit, pitkäjalat, flamingot ja avosestit laidunsivat loputtomia altaita. Niissä missä oli enemmän vettä oli nokikanoja, liejukanoja, taveja, lapasorsia, haapanoita sekä yksittäiset ruskosotka, tukkasotka ja punasotka. Läheisellä golf kentällä tapasimme Portugalissa ainoastaan kolme kertaa aikaisemmin tavatun pikkusiepon. Ei sitä kyllä osaisi odottaisikaan pikkusiepon hyppelehtivän avoimella golf viheriöllä tiltalttien ja harjalinnun seurana. Kohokohta oli ehkä kuitenkin komean sulttaanikanan näkeminen. Niitä oli useita ja saimme kuvattua niitä oikein kylliksemme. Yksittäinen pronssi-iibiskin ruokaili ruovikon reunassa. Vaihdoimme paikkaa ja pääsimme lähemmäksi kahlaajia ja lokkilintuja. Pulmussirrit, pitkäjalat, mustajalkatyllit ja varsinkin hiekkasärkillä lepäävät räyskät olivat kuvausten kohteena. Harmaaselkäisten selkälokkien seassa oleskeli myös pieni parvi mustanmerenlokkeja. Illan viimeisen kosteikon antiin kuuluivat vielä kaksi töyhtötiira yksilöä, useita karikukkoja, tyllejä ja mustajalkatyllejä, iso parvi selkälokkeja ja yksittäinen kuovi ja pikkukuovi sekä pari suokukkoa. Tämän retken viimeiseksi lajiksi ruksasimme illan viimeisissä valoissa ohi lentäneen meriharakan. Saldo oli tasan 120 lajia. Obrigado, Portugal!

Pikkusieppo

Harjalintu

Pronssi-iibis

Sulttaanikana

Suola-altaiden kahlaajia

Selkälokkeja, räyskiä ym

Pulmussirrejä

Portugalin aroa.

Dehesa

1.	Ristisorsa	1.2.2015
2.	Haapana	1.2.2015
3.	Harmaasorsa	27.1.2015
4.	Tavi	1.2.2015
5.	Sinisorsa	26.1.2015
6.	Lapasorsa	29.1.2015
7.	Punasotka	1.2.2015
8.	Ruskosotka	1.2.2015
9.	Tukkasotka	1.2.2015
10.	Punapyy	26.1.2015
11.	Pikku-uikku	27.1.2015
12.	Silkkiuikku	29.1.2015
13.	Mustakaulauikku	26.1.2015
14.	Suula	1.2.2015
15.	Merimetso	26.1.2015
16.	Lehmähaikara	26.1.2015
17.	Silkkihaikara	26.1.2015
18.	Jalohaikara	28.1.2015
19.	Harmaahaikara	26.1.2015
20.	Kattohaikara	26.1.2015
21.	Pronssi-iibis	1.2.2015
22.	Kapustahaikara	27.1.2015
23.	Flamingo	1.2.2015
24.	Liitohaukka	29.1.2015
25.	Isohaarahaukka	29.1.2015
26.	Ruskosuohaukka	28.1.2015
27.	Hiirihaukka	27.1.2015
28.	Iberiankeisarikotka	27.1.2015
29.	Pikkukotka	26.1.2015
30.	Vuorikotka	27.1.2015
31.	Sääksi	1.2.2015
32.	Pikkutuulihaukka	28.1.2015
33.	Tuulihaukka	26.1.2015
34.	Muuttohaukka	29.1.2015
35.	Liejukana	29.1.2015
36.	Sulttaanikana	1.2.2015
37.	Nokikana	28.1.2015
38.	Kurki	27.1.2015
39.	Pikkutrappi	28.1.2015
40.	Isotrappi	27.1.2015
41.	Meriharakka	1.2.2015
42.	Pitkäjalka	1.2.2015
43.	Avosetti	1.2.2015
44.	Tylli	1.2.2015
45.	Mustajalkatylli	1.2.2015
46.	Kapustarinta	27.1.2015
47.	Tundrakurmitsa	1.2.2015
48.	Töyhtöhyyppä	27.1.2015
49.	Pulmussirri	1.2.2015
50.	Pikkusirri	1.2.2015
51.	Suosirri	1.2.2015
52.	Suokukko	1.2.2015
53.	Taivaanvuohi	27.1.2015
54.	Punakuiri	1.2.2015
55.	Pikkukuovi	1.2.2015
56.	Kuovi	1.2.2015
57.	Punajalkaviklo	31.1.2015
58.	Valkoviklo	28.1.2015
59.	Metsäviklo	27.1.2015
60.	Rantasipi	27.1.2015
61.	Karikukko	1.2.2015
62.	Mustanmerenlokki	1.2.2015
63.	Naurulokki	31.1.2015
64.	Selkälokki	28.1.2015
65.	Etelänharmaalokki	1.2.2015
66.	Töyhötiira	1.2.2015
67.	Räyskä	31.1.2015
68.	Hietakyyhky	27.1.2015
69.	Kesykyyhky	26.1.2015
70.	Sepelkyyhky	27.1.2015
71.	Turkinkyyhky	26.1.2015
72.	Minervanpöllö	27.1.2015
73.	Sininärhi	26.1.2015
74.	Harjalintu	26.1.2015
75.	Vihertikka	28.1.2015
76.	Käpytikka	1.2.2015
77.	Arokiuru	30.1.2015
78.	Töyhtökiuru	26.1.2015
79.	Kivikkotöyhtökiuru	27.1.2015
80.	Kangaskiuru	27.1.2015
81.	Kiuru	27.1.2015
82.	Kalliopääsky	27.1.2015
83.	Haarapääsky	26.1.2015
84.	Räystäspääsky	28.1.2015
85.	Niittykirvinen	26.1.2015
86.	Virtavästäräkki	27.1.2015
87.	Västäräkki	26.1.2015
88.	Punarinta	26.1.2015
89.	Mustaleppälintu	26.1.2015
90.	Pensastasku	26.1.2015
91.	Mustapäätasku	26.1.2015
92.	Sinirastas	26.1.2015
93.	Mustarastas	26.1.2015
94.	Silkkikerttunen	1.2.2015
95.	Heinäkerttu	27.1.2015
96.	Ruskokerttu	28.1.2015
97.	Samettipääkerttu	26.1.2015
98.	Mustapääkerttu	26.1.2015
99.	Tiltaltti	26.1.2015
100.	Pikkusieppo	1.2.2015
101.	Pyrstötiainen	28.1.2015
102.	Sinitiainen	26.1.2015
103.	Talitiainen	27.1.2015
104.	Etelänpuukiipijä	26.1.2015
105.	Etelänisolepinkäinen	26.1.2015
106.	Närhi	26.1.2015
107.	Siniharakka	26.1.2015
108.	Harakka	27.1.2015
109.	Naakka	28.1.2015
110.	Varis	27.1.2015
111.	Korppi	27.1.2015
112.	Kottarainen	26.1.2015
113.	Mustakottarainen	26.1.2015
114.	Varpunen	26.1.2015
115.	Pensasvarpunen	27.1.2015
116.	Peippo	26.1.2015
117.	Keltahemppo	26.1.2015
118.	Viherpeippo	26.1.2015
119.	Tikli	26.1.2015
120.	Vuorisirkku	28.1.2015
121.	Harmaasirkku	26.1.2015

 

 

PUSIKOISSA PIISKUTTAA

 

Oli jo pitkään pitänyt raivata rantapusikoita, jotta näkisi edes hiukan tuota järveä. Helteet olivat kyllä pitäneet mielenkiinnon ihan muualla, mutta joskus se on aloitettava, tuumailin. Ajatuksena oli tehdä edes pieni tiirausaukko tuohon ihanasti rehottavaan paju- ja leppä pusikkoon. En omista, enkä halukkaan omistaa mitään bensalla käyvää ja pärisevää vehjettä joten kunnon hikiliikuntaa sahan ja voimasaksien kanssa oli tiedossa.

 

Ensin kuritettiin pajukoita ja sitten hiukan lepikoita. Motivaation (jota alunperinkään ei riittävästi ollut) hiipuessa, ajattelin, että teen linnuille ja hyönteisille palveluksen kun en raivaa tämän enempää. Olin silti saanut aikaan edes jonkinlaisen aukon josta katsella härkälintupesueen edesottamuksia. Kaksi poikasta saivat emojen johdolla kalastusopetusta, kumpikin omilla tahoillaan. Toinen emo ja poikanen olivat selän puolella syvissä vesissä ja toinen pari kierteli lähialueen lahukoita. Poikaset olivat jo komeita teinejä, emojensa kokoisia, mutta silti vielä ihan kakaroita.

 

Kun olin heittänyt työvälineet käsistäni ja keräilin viimeisiä oksia ja risuja kasaan, ilmestyi jostain pikkutikka tervalepän oksistoa naputtelemaan. “Long time no see” sanoin sille ja olin tyytyväinen siitä, että olin jättänyt raivaukset sikseen. Mieluummin puskat ja pikkutikka kuin minun maiseman haluni. Kyllä nyt pitää vaihtaa sakset kiikariin tuumasin ja lähteä vaikka kylätien metsiä tutkiskelemaan. Kuin varmistuksena motivaationi nousuun, pelästytin mesiangervopuskista pensaskerttupoikueen, joka ei pitkälle lennähtänyt vaan ne sukelsivat melkein saman tien tiheikön sekaan takaisin hyönteisiä etsimään karheasti varoitellen.

 

Kiikareilla ja kameralla varustautuneena aloitin omasta pihatiestä. Pajulintuja oli ollut runsaasti liikenteessä jo viikon verran ja niin oli nytkin. Niitä lauloi ja lennähteli siellä sun täällä. Jos tein 4 pajulinnun yhtäaikaishavainnoin, niitä täytyi olla ainakin kolminkertainen määrä. Tiheä lehvästö ja hoitamaton metsä (öhöm...) teki näköhavaintojen teon haasteelliseksi. Mutta aikaahan minulla oli. Ahkera kiikarointi tuotti lajeiksi paljon muutakin kuin pajulintuja. Tuo väritön viipottaja oli lehtokerttu, ja punarinnan tiksuttavat poikaset olivat vielä hauskan kirjavia. Viherpeippoja kipitti pitkin oksistoja ja vihervarpusia kiikkui oksien päissä päästellen aina välillä pieniä piiskauksia. Yksinäisessä isossa kuusessa hömötiainen piti tuskin kuuluvaa ääntä ja etsiskeli pää kenossa soivaa ateriaa kaarnan raosta. Talitaisen vaaleankeltaiset, mutta itsenäiset poikaset tirskuttivat kilpaa sinitiaisten poikasten kanssa.

 

Myös rastaista oli paljon. Tuomen marjat näyttivät kelpaavan kaikille, mutta varsinkin rastaille. Tänä vuonna oli tulossa hyvä pihlajanmarjavuosi, mutta ne eivät olleet vielä kypsiä nautittavaksi. Täplikäs ja kellertävä nuori laulurastas, useat räkättirastaat ja punakylkirastaat sekä maan tasalla lennähtelevät mustarastaat pitivät suurinta ääntä metsikössä. Sirinät ja säksätykset säestivät niiden ryntäilyä puskasta ja puusta toiseen. Silmiini sattui myös ihan tien vierellä hiljaa oksalla istuva metsäkirvinen, joka katseli minua selkänsä yli valmiina lennähtämään pakosalle. Kun nostin kameraa kuvatakseni sen, se lennähti tiehensä. Niin tavallista, ajattelin. Olin oikeastaan ihan turhaan ottanut kameran vaivoikseni, sillä nautin tällä kertaa paljon enemmän lintujen seuraamisesta kuin kuvaamisesta.

 

Kur-kur. Höh, vatsakin tuossa kurisee ja vasta juuri söin. Kur-kur-kur. Täh? Kur. Katselin taivaalle, mistä olen tottunut tuon äänen kuulemaan. Siellä ei näkynyt mitään ääneen viittaavaa. Ei, kyllä ääni tulee tuolta metsästä. Pitääpä tarkistaa kirjoista, äänteleekö lehtokurppa myös muulloin noin kuin soidintaessaan keväällä. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut vastaavaa ja varsinkaan ilman sitä piiskausta lopussa ja lisäksi vielä ilman lentoa. Ja niin selvisi kirjoista taas uusi asia minulle, että lehtokurppa voi äännellä myös syksyisin “orr-orr-orr” –äänellään.

 

Olin kävellyt vasta pihatieni päähän ja lintuja ja tapahtumia oli ollut jo vaikka kuinka. Kaiken lisäksi pikkukäpylintuparvi kipitteli kuusten latvojen yli ja palokärki naukui jossain kauempana. Voisiko kesäpäivä tämän mukavampi ollakaan!

 

Aina ei kannata lähteä kotoa kauemmaksi elämyksiä hakemaan.

 

Kahlaajia kahlaajia kahlaajia

Tein tänään pienen retken Siilinjärvelle, jossa sijaitsevat Yaran tehtaat ja sen vesialtaat. Altaat keräävät keväisin ja varsinkin heinä-elokuussa muuttavia kahlaajia matalille ranta-alueille. En pidä itseäni mitenkään kovin erikoisena lintujen tuntijana, mutta tässä sitä nyt yritetään määrittää kahlaajia keskipäivän auringossa matkojen päästä. Siis, keskipäivällähän valo on armoton ja ilma väreilee lämmöstä. Lisäksi matkaa lintuhin, jotka eivät koolla ole pilattuja, on useampi sata metriä.

Ukkonen kumuaa jossain kauempana ja paarmat tunkevat silmiin ja korviin. Hiki valuu selkää pitkin ja aurinko porottaa. Altaiden hiekka on täynnään erikokoisia kahlaajia. Suurin osa lepäilee nokka höyhenissä ja vain muutamat etsivät aktiivisesti hyönteisiä tai niiden toukkia. A-P-U-A. Miten ihmeessä minä pystyisin erottamaan tuosta joukosta mitään? Olin vielä tehnyt itselleni testin: en katsonut oliko Tiiraan laitettu lajeja altaalta ja ajttelin ihan itse selviytyä määrittämisestä. Tarkoitus oli selvittää itselleni osaisinko tunnistaa kirjan avulla yhtäkään tirppaa tuolta hiekalta.

Kun aloitin lintujen tarkkailun, lensi nuolihaukka sekoittamaan pakkaa ja niin, minun onnekseni, linnut hajaantuivat pitkin hiekkarantaa. Näin yhdessä kasassa olleet lepäilijätkin saivat vähän eloa itseensä ja lintujen vertailu tuli helpommaksi.

Okei, nuo ovat ainakin töyhtöhyyppiä. Yksi laji selvillä. Hei, nuohan ovat suosirrejä tummine vatsoineen! Toinen laji jo plakkarissa. Jaa-a, entäs nuo sitten? Liroja? Joo, selviä liroja ja niiden takana suurempia valkovikloja. Heh, jo neljä lajia. Itsetuntoni alkoi jo kohentua. Sitten suraavan lajin kimppuun: olisiko tuo punakinttuinen mustaviklo vai punaviklo? Nokan pituuden mukaan määritin koikkelehtijan punavikloksi. Samalla huomasin jonkin pienen palleron viipottavan kaukoputken linssin poikki. Mikä se oli? Mihin se meni? Tuolla. Jaahas. Nyt tuli ensimmäinen todellinen pähkinä eteen. Aurinko kiehutti pääkoppaa kun yritin tihrustaa linnusta tuntomerkkejä verkkokalvolle. Selasin kirjaa ja vertasin kokoja. Pienempi kuin suosirri. Selvästi pienempi. Lapinsirri? Pikkusirri? Aikani tihrusteltua päädyin värityksen perusteella pikkusirriin, sillä lapinsirrin olisi minusta pitänyt olla kaukaa katsottuna tasaisemman värinen ja väriä olla myös rinnuksissa. Jesss!! Taisi olla toinen kerta eläissäni kun olen määrittänyt pikkusirrin ihan itse.

Ilokseni näin vielä suokukkoja, jotka näyttivät muihin kahlaajiin verrattuna varsin jykeviltä. Ja päivän kruunasi muutama komea kuovisirri ruosteenpunaisine rintoineen, jotka olivatkin minulle uusi tuttavuus, muualtakin kuin lintukirjan sivulta :) Ja lajilistaan mukaan ehti vielä yksi rantasipikin, joka jo tavaroita kasaan laittaessani lensi hiekka-alueen poikki tutuin siiven iskuin.

Kun kävelin takaisin autolle, nuolihaukka lensi jälleen altaalle päin. Määrätietoinen eteneminen altaan ja sitä reunustavan metsikön välillä taisi kertoa, että sillä olisi vielä poikasia elätettävänä.

Lähde kasviretkelle 24.7.2014!

Koko päivän kasviretki Etelä-Savon sydämessä. Tarkoituksena on löytää metsänemää, hajuheinää, myyränporrasta, noidanlukkoja, vuorimunkkia jne jne Ei sitä tiedä mitä kaikkea vastaan tuleekaan!!
Ota yhteyttä sähköpostilla elina.enho@trillivikla.fi ja kysy lisää jos kiinnostuit.

Mykerösara

Särkisalo ja Lounais-Suomi

Pitkän aikaa oli tehnyt mieli lähteä katsomaan Suomen etelärannikkoa keväällä. Oli tiedossa, että ainakin merilintuja voisi nähdä ja vaikka retki olikin aikaisin keväällä, ehkä jotain mukavia kasvejakin sattuisi matkalle. Kaveriporukalla suunnistimme perinteiselle keväiselle turneelle huhtikuun puolessa välissä. 

Majoituskohteeksi valikoitui Särkisalo. Mökki oli iso ja viihtyisä ja aivan meren rannalla http://www.huvila.net/1753/ Siitä oli kätevä tehdä päiväretkiä Kemiöön, Saloon ja Hankoon, missä kaikissa kävimme reissun aikana. Ja laskea tietysti laituripinnoja, sillä lintuliikenne oli vilkasta lähellä sijaitsevien lintusaarien ansiosta.Tuli pitkästä aikaa harjoiteltua myös lintujen lentokuvien ottamista :)

Lintulajeja saatiin kasaan 94. Itselle mukavia lajeja olivat räyskä, kangaskiuru ja haahka jotka harvoin, jos koskaan, piipahtavat sisäsuomessa. Kasvilajeja ei laskettu, mutta ehdoton ykkönen oli kuitenkin seinaraunioisen bongaus. Myös kevätkynsimöt kukkivat runsaana Kemiön satamassa ja niitäkään ei meiltäpäin löydy.

Laiturilla staijausta

Aamut olivat komeita, sillä meri oli kylmä ja päivät lämpimiä

Kalalokki

Merihanhet lensivät joka aamu ja ilta rannan editse

Merilokki

Viereinen lintusaari. Poimuttuneet kalliot ovat hienoja
.

Kyhmyjoutsen

Staijausta

Aamulla

Isokoskelo

Valkoisia sinivuokkoja tien vieressä

Norppien pesälaskenta

Timo Luostarinen ja minä

Taas oli tullut se aika vuodesta, että norppien pesälaskenta aika alkoi. Tänä vuonna se tuli vain tavallista aikaisemmin, sillä luntahan ei ollut koko talvena kinoksiksi asti ja niinpä norpat synnyttivät kuuttinsa tähtitaivaan alle. Saimaalle oli kyllä kolattu useampi sata keinopesää helmikuussa, mutta vielä ei ole tiedossa kuinka moni kuutti niistä on saanut synnytyssuojan.

Minäkin olin mukana yhtä tekopesää tekemässä ja jännityksellä odottelin, mitä tuolle pesälle nyt kuului. Aurinko oli sulattanut viimeisetkin lumet maastosta ja jäät olivat olleet pitkään puhtaana lumesta. Hiihtämällä siis ei ainakaan tekopesää kannattanut lähteä katsomaan. Kunnon vanhan kansan peli eli potkukelkka oli aivan ehdoton väline tänä vuonna pesälaskennassa. Sillä matka taittui joutuisaan ja reput ym tavaraakin kulki sujuvasti mukana. Tämän helpommaksi ei kulkeminen pesälaskennoissa voi enää tulla!

Kevätjäillä olo on mukavaa, mutta vielä mukavampaa se on seurassa. Se tuo myös turvallisuuden tunnetta ja useampi silmäpari on tilannetta tarkkailemassa. Nytkin suurin osa ajasta kului kiikaroidessa, sillä lumikinospesiähän ei ollut etsittävänä. Mukanani oli Timo Luostarinen Etelä-Savon Luonnonsuojelupiiristä ja  edellisvuosilta tuttu laskijakumppani Arto Viitanen.

Kiikarihavaintona löysimmekin aamutuimaan emon kuuttia imettämässä kaukana kaukana pienen saaren rannassa. Aikamme kiikaroituamme jatkoimme matkaa toiseen suuntaan, sillä emme halunneet häiritä tärkeää tapahtumaa. Emohan käy imettämässä vain muutamia kertoja vuorokaudessa ja muun ajan kuutti on yksinään. Niinpä imettämisrauha on aivan ehdottoman tärkeää kuutin kasvamiselle. Ja aika mötkäle se jo olikin :), ehkä noin puolet emon koosta.

Toinen kuutti havainto tuli vedestä: se oli sukellusreissulla isossa sulassa. Harmikseni vain Timo ja Arto ehtivät sen nähdä kun minä olin samaan aikaan tutkimassa lähisaaren rantoja sulien kiertämistä varten. Se oli uinut hetken ja nostanut sitten päätään ylös niin kuin norpat tekevät juuri ennen sukellusta ja sukeltanut sitten komeasti selkä kaarella ihan niin kuin norppien kuuluukin tehdä. Vaikka kuinka yritimme, emme nähneet siitä enää vilaustakaan. Ehkä se livahti saaren luotojen ja kivien taakse lepäämään tai vain ui pois meidän näkökentästämme.

Jäät eivät olleet kovin paksuja enää, vain noin 10-15cm. Ne olivat vonkuneet yötä päivää tauotta jo toista viikkoa, kun päivät olivat aurinkoisia ja öisin oli pakkasta. Koska jäät olivat olleet lumettomia jo monta viikkoa, ne olivat tummia ja keräsivät auringonvaloa. Ne eivät pakkasista paksuuntuneet, mutta eivät pahasti myöskään ohentuneetkaan. Railoja oli siellä täällä, suurin osa kuitenkin noin 5 - 10cm leveitä, mutta osuipa tielle muutama niin isokin, että niistä ei päästy yli tai ohi kuin maita pitkin kiertämällä ja potkureita kantamalla. Halkeamia syntyi sitä mukaa kun jäällä kulki ja välillä sai aikaan kunnon pamaukset kun paino laukaisi jään jännityksen. Se se pistää pesälaskijan veren kiertämään ja sydämen sykkimään!

Tekopesälle saavuttuamme, huomasimme sen olevan täysin sulanut. Pesästä ei ollut jäljellä oikeastaan mitään. Jäässä oli pieni umpeen jäätynyt avanto, jossa oli pieniä järviruo'on pätkiä. Piisami oli käyttänyt avantoa ja ruokaillut jään reunalla. Mutta norpasta saati kuutista ei siis jälkeäkään. Voi harmi! Suuri odotus vaihtui nyt pettymykseksi.

 Jatkoimme matkaa ahtojäitä ihastelessa. Niitä oli työntynyt saarten rantoihin, mutta ne olivat myös työntyneet toisiaan vasten. Olen ollut mukana pesälaskennoissa vuodesta 2005 lähtien, mutta en ole ennen nähnyt omalla aluellaani niin paljon ahtojäitä. Usein keväällä tuuli työntää paksua jäähilemassaa rantoihin kun jäät lähtevät, mutta nyt selät olivat vielä umpi jäässä ja railot joko kasvoivat tai työntyivät toisiaan vasten nostattaen paksuja jäälevyjä toistensa päälle. Ihmettelimme miten norpan kuulon käy, kun meteli oli nytkin kuin olisi ollut lentokentällä: jatkuva jylinä ja kumu, pauke ja ryske. Mutta ehkä ne ovat vuosituhansien saatossa tottuneet  jäiden lähdön meteliin.

Yleensä päiväretken pituudeksi hiihtämällä tulee noin 30km. Nyt potkutellessä matkat taittuivat nopeasti ja kun jokaista saarta ei voinut kiertää eikä kinoksia etsiä, matkatkin jäivät lyhyemmiksi. Silti kannattaa pitää taukoja ja levätä kun siltä tuntuu. Ahtojäillähän se on kuin lepotuolissa olisi!

Loppumatkalla satuimme löytämään vielä yhden norpan hengitysavannon. Avanto oli jo niin iso, että norppa on saattanut käyttää sitä myös jäälle nousemiseen. Keväällä norpat vaihtavat karvansa ja hierovat itseään karheaan jään pintaan. Nyt jäät olivat aivan liian sileitä, että niistä olisi voinut löytää norpan karvaa tutkimuskäyttöön.