PUSIKOISSA PIISKUTTAA
Oli jo pitkään pitänyt raivata rantapusikoita, jotta näkisi edes hiukan
tuota järveä. Helteet olivat kyllä pitäneet mielenkiinnon ihan muualla, mutta
joskus se on aloitettava, tuumailin. Ajatuksena oli tehdä edes pieni
tiirausaukko tuohon ihanasti rehottavaan paju- ja leppä pusikkoon. En omista,
enkä halukkaan omistaa mitään bensalla käyvää ja pärisevää vehjettä joten kunnon
hikiliikuntaa sahan ja voimasaksien kanssa oli tiedossa.
Ensin kuritettiin pajukoita ja sitten hiukan lepikoita. Motivaation (jota
alunperinkään ei riittävästi ollut) hiipuessa, ajattelin, että teen linnuille ja
hyönteisille palveluksen kun en raivaa tämän enempää. Olin silti saanut aikaan
edes jonkinlaisen aukon josta katsella härkälintupesueen edesottamuksia. Kaksi
poikasta saivat emojen johdolla kalastusopetusta, kumpikin omilla tahoillaan.
Toinen emo ja poikanen olivat selän puolella syvissä vesissä ja toinen pari
kierteli lähialueen lahukoita. Poikaset olivat jo komeita teinejä, emojensa
kokoisia, mutta silti vielä ihan kakaroita.
Kun olin heittänyt työvälineet käsistäni ja keräilin viimeisiä oksia ja
risuja kasaan, ilmestyi jostain pikkutikka tervalepän oksistoa naputtelemaan.
“Long time no see” sanoin sille ja olin tyytyväinen siitä, että olin jättänyt
raivaukset sikseen. Mieluummin puskat ja pikkutikka kuin minun maiseman
haluni. Kyllä nyt pitää vaihtaa sakset kiikariin tuumasin ja lähteä vaikka
kylätien metsiä tutkiskelemaan. Kuin varmistuksena motivaationi nousuun,
pelästytin mesiangervopuskista pensaskerttupoikueen, joka ei pitkälle
lennähtänyt vaan ne sukelsivat melkein saman tien tiheikön sekaan takaisin
hyönteisiä etsimään karheasti varoitellen.
Kiikareilla ja kameralla varustautuneena aloitin omasta pihatiestä.
Pajulintuja oli ollut runsaasti liikenteessä jo viikon verran ja niin oli
nytkin. Niitä lauloi ja lennähteli siellä sun täällä. Jos tein 4 pajulinnun
yhtäaikaishavainnoin, niitä täytyi olla ainakin kolminkertainen määrä. Tiheä
lehvästö ja hoitamaton metsä (öhöm...) teki näköhavaintojen teon
haasteelliseksi. Mutta aikaahan minulla oli. Ahkera kiikarointi tuotti lajeiksi
paljon muutakin kuin pajulintuja. Tuo väritön viipottaja oli lehtokerttu, ja
punarinnan tiksuttavat poikaset olivat vielä hauskan kirjavia. Viherpeippoja
kipitti pitkin oksistoja ja vihervarpusia kiikkui oksien päissä päästellen aina
välillä pieniä piiskauksia. Yksinäisessä isossa kuusessa hömötiainen piti tuskin
kuuluvaa ääntä ja etsiskeli pää kenossa soivaa ateriaa kaarnan raosta.
Talitaisen vaaleankeltaiset, mutta itsenäiset poikaset tirskuttivat kilpaa
sinitiaisten poikasten kanssa.
Myös rastaista oli paljon. Tuomen marjat näyttivät kelpaavan kaikille,
mutta varsinkin rastaille. Tänä vuonna oli tulossa hyvä pihlajanmarjavuosi,
mutta ne eivät olleet vielä kypsiä nautittavaksi. Täplikäs ja kellertävä nuori
laulurastas, useat räkättirastaat ja punakylkirastaat sekä maan tasalla
lennähtelevät mustarastaat pitivät suurinta ääntä metsikössä. Sirinät ja
säksätykset säestivät niiden ryntäilyä puskasta ja puusta toiseen. Silmiini
sattui myös ihan tien vierellä hiljaa oksalla istuva metsäkirvinen, joka katseli
minua selkänsä yli valmiina lennähtämään pakosalle. Kun nostin kameraa
kuvatakseni sen, se lennähti tiehensä. Niin tavallista, ajattelin. Olin
oikeastaan ihan turhaan ottanut kameran vaivoikseni, sillä nautin tällä kertaa
paljon enemmän lintujen seuraamisesta kuin kuvaamisesta.
Kur-kur. Höh, vatsakin tuossa kurisee ja vasta juuri söin. Kur-kur-kur.
Täh? Kur.
Katselin taivaalle, mistä olen tottunut tuon äänen kuulemaan. Siellä ei näkynyt
mitään ääneen viittaavaa. Ei, kyllä ääni tulee tuolta metsästä. Pitääpä tarkistaa kirjoista, äänteleekö lehtokurppa
myös muulloin noin kuin soidintaessaan keväällä. En ollut koskaan aikaisemmin
kuullut vastaavaa ja varsinkaan ilman sitä piiskausta lopussa ja lisäksi vielä
ilman lentoa. Ja niin selvisi kirjoista taas uusi asia minulle, että lehtokurppa
voi äännellä myös syksyisin “orr-orr-orr” –äänellään.
Olin kävellyt vasta pihatieni päähän ja lintuja ja tapahtumia oli ollut jo
vaikka kuinka. Kaiken lisäksi pikkukäpylintuparvi kipitteli kuusten latvojen
yli ja palokärki naukui jossain kauempana. Voisiko kesäpäivä tämän mukavampi
ollakaan!
Aina ei kannata lähteä kotoa kauemmaksi elämyksiä hakemaan.
