PUSIKOISSA PIISKUTTAA

 

Oli jo pitkään pitänyt raivata rantapusikoita, jotta näkisi edes hiukan tuota järveä. Helteet olivat kyllä pitäneet mielenkiinnon ihan muualla, mutta joskus se on aloitettava, tuumailin. Ajatuksena oli tehdä edes pieni tiirausaukko tuohon ihanasti rehottavaan paju- ja leppä pusikkoon. En omista, enkä halukkaan omistaa mitään bensalla käyvää ja pärisevää vehjettä joten kunnon hikiliikuntaa sahan ja voimasaksien kanssa oli tiedossa.

 

Ensin kuritettiin pajukoita ja sitten hiukan lepikoita. Motivaation (jota alunperinkään ei riittävästi ollut) hiipuessa, ajattelin, että teen linnuille ja hyönteisille palveluksen kun en raivaa tämän enempää. Olin silti saanut aikaan edes jonkinlaisen aukon josta katsella härkälintupesueen edesottamuksia. Kaksi poikasta saivat emojen johdolla kalastusopetusta, kumpikin omilla tahoillaan. Toinen emo ja poikanen olivat selän puolella syvissä vesissä ja toinen pari kierteli lähialueen lahukoita. Poikaset olivat jo komeita teinejä, emojensa kokoisia, mutta silti vielä ihan kakaroita.

 

Kun olin heittänyt työvälineet käsistäni ja keräilin viimeisiä oksia ja risuja kasaan, ilmestyi jostain pikkutikka tervalepän oksistoa naputtelemaan. “Long time no see” sanoin sille ja olin tyytyväinen siitä, että olin jättänyt raivaukset sikseen. Mieluummin puskat ja pikkutikka kuin minun maiseman haluni. Kyllä nyt pitää vaihtaa sakset kiikariin tuumasin ja lähteä vaikka kylätien metsiä tutkiskelemaan. Kuin varmistuksena motivaationi nousuun, pelästytin mesiangervopuskista pensaskerttupoikueen, joka ei pitkälle lennähtänyt vaan ne sukelsivat melkein saman tien tiheikön sekaan takaisin hyönteisiä etsimään karheasti varoitellen.

 

Kiikareilla ja kameralla varustautuneena aloitin omasta pihatiestä. Pajulintuja oli ollut runsaasti liikenteessä jo viikon verran ja niin oli nytkin. Niitä lauloi ja lennähteli siellä sun täällä. Jos tein 4 pajulinnun yhtäaikaishavainnoin, niitä täytyi olla ainakin kolminkertainen määrä. Tiheä lehvästö ja hoitamaton metsä (öhöm...) teki näköhavaintojen teon haasteelliseksi. Mutta aikaahan minulla oli. Ahkera kiikarointi tuotti lajeiksi paljon muutakin kuin pajulintuja. Tuo väritön viipottaja oli lehtokerttu, ja punarinnan tiksuttavat poikaset olivat vielä hauskan kirjavia. Viherpeippoja kipitti pitkin oksistoja ja vihervarpusia kiikkui oksien päissä päästellen aina välillä pieniä piiskauksia. Yksinäisessä isossa kuusessa hömötiainen piti tuskin kuuluvaa ääntä ja etsiskeli pää kenossa soivaa ateriaa kaarnan raosta. Talitaisen vaaleankeltaiset, mutta itsenäiset poikaset tirskuttivat kilpaa sinitiaisten poikasten kanssa.

 

Myös rastaista oli paljon. Tuomen marjat näyttivät kelpaavan kaikille, mutta varsinkin rastaille. Tänä vuonna oli tulossa hyvä pihlajanmarjavuosi, mutta ne eivät olleet vielä kypsiä nautittavaksi. Täplikäs ja kellertävä nuori laulurastas, useat räkättirastaat ja punakylkirastaat sekä maan tasalla lennähtelevät mustarastaat pitivät suurinta ääntä metsikössä. Sirinät ja säksätykset säestivät niiden ryntäilyä puskasta ja puusta toiseen. Silmiini sattui myös ihan tien vierellä hiljaa oksalla istuva metsäkirvinen, joka katseli minua selkänsä yli valmiina lennähtämään pakosalle. Kun nostin kameraa kuvatakseni sen, se lennähti tiehensä. Niin tavallista, ajattelin. Olin oikeastaan ihan turhaan ottanut kameran vaivoikseni, sillä nautin tällä kertaa paljon enemmän lintujen seuraamisesta kuin kuvaamisesta.

 

Kur-kur. Höh, vatsakin tuossa kurisee ja vasta juuri söin. Kur-kur-kur. Täh? Kur. Katselin taivaalle, mistä olen tottunut tuon äänen kuulemaan. Siellä ei näkynyt mitään ääneen viittaavaa. Ei, kyllä ääni tulee tuolta metsästä. Pitääpä tarkistaa kirjoista, äänteleekö lehtokurppa myös muulloin noin kuin soidintaessaan keväällä. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut vastaavaa ja varsinkaan ilman sitä piiskausta lopussa ja lisäksi vielä ilman lentoa. Ja niin selvisi kirjoista taas uusi asia minulle, että lehtokurppa voi äännellä myös syksyisin “orr-orr-orr” –äänellään.

 

Olin kävellyt vasta pihatieni päähän ja lintuja ja tapahtumia oli ollut jo vaikka kuinka. Kaiken lisäksi pikkukäpylintuparvi kipitteli kuusten latvojen yli ja palokärki naukui jossain kauempana. Voisiko kesäpäivä tämän mukavampi ollakaan!

 

Aina ei kannata lähteä kotoa kauemmaksi elämyksiä hakemaan.