Norppien pesälaskenta

Timo Luostarinen ja minä

Taas oli tullut se aika vuodesta, että norppien pesälaskenta aika alkoi. Tänä vuonna se tuli vain tavallista aikaisemmin, sillä luntahan ei ollut koko talvena kinoksiksi asti ja niinpä norpat synnyttivät kuuttinsa tähtitaivaan alle. Saimaalle oli kyllä kolattu useampi sata keinopesää helmikuussa, mutta vielä ei ole tiedossa kuinka moni kuutti niistä on saanut synnytyssuojan.

Minäkin olin mukana yhtä tekopesää tekemässä ja jännityksellä odottelin, mitä tuolle pesälle nyt kuului. Aurinko oli sulattanut viimeisetkin lumet maastosta ja jäät olivat olleet pitkään puhtaana lumesta. Hiihtämällä siis ei ainakaan tekopesää kannattanut lähteä katsomaan. Kunnon vanhan kansan peli eli potkukelkka oli aivan ehdoton väline tänä vuonna pesälaskennassa. Sillä matka taittui joutuisaan ja reput ym tavaraakin kulki sujuvasti mukana. Tämän helpommaksi ei kulkeminen pesälaskennoissa voi enää tulla!

Kevätjäillä olo on mukavaa, mutta vielä mukavampaa se on seurassa. Se tuo myös turvallisuuden tunnetta ja useampi silmäpari on tilannetta tarkkailemassa. Nytkin suurin osa ajasta kului kiikaroidessa, sillä lumikinospesiähän ei ollut etsittävänä. Mukanani oli Timo Luostarinen Etelä-Savon Luonnonsuojelupiiristä ja  edellisvuosilta tuttu laskijakumppani Arto Viitanen.

Kiikarihavaintona löysimmekin aamutuimaan emon kuuttia imettämässä kaukana kaukana pienen saaren rannassa. Aikamme kiikaroituamme jatkoimme matkaa toiseen suuntaan, sillä emme halunneet häiritä tärkeää tapahtumaa. Emohan käy imettämässä vain muutamia kertoja vuorokaudessa ja muun ajan kuutti on yksinään. Niinpä imettämisrauha on aivan ehdottoman tärkeää kuutin kasvamiselle. Ja aika mötkäle se jo olikin :), ehkä noin puolet emon koosta.

Toinen kuutti havainto tuli vedestä: se oli sukellusreissulla isossa sulassa. Harmikseni vain Timo ja Arto ehtivät sen nähdä kun minä olin samaan aikaan tutkimassa lähisaaren rantoja sulien kiertämistä varten. Se oli uinut hetken ja nostanut sitten päätään ylös niin kuin norpat tekevät juuri ennen sukellusta ja sukeltanut sitten komeasti selkä kaarella ihan niin kuin norppien kuuluukin tehdä. Vaikka kuinka yritimme, emme nähneet siitä enää vilaustakaan. Ehkä se livahti saaren luotojen ja kivien taakse lepäämään tai vain ui pois meidän näkökentästämme.

Jäät eivät olleet kovin paksuja enää, vain noin 10-15cm. Ne olivat vonkuneet yötä päivää tauotta jo toista viikkoa, kun päivät olivat aurinkoisia ja öisin oli pakkasta. Koska jäät olivat olleet lumettomia jo monta viikkoa, ne olivat tummia ja keräsivät auringonvaloa. Ne eivät pakkasista paksuuntuneet, mutta eivät pahasti myöskään ohentuneetkaan. Railoja oli siellä täällä, suurin osa kuitenkin noin 5 - 10cm leveitä, mutta osuipa tielle muutama niin isokin, että niistä ei päästy yli tai ohi kuin maita pitkin kiertämällä ja potkureita kantamalla. Halkeamia syntyi sitä mukaa kun jäällä kulki ja välillä sai aikaan kunnon pamaukset kun paino laukaisi jään jännityksen. Se se pistää pesälaskijan veren kiertämään ja sydämen sykkimään!

Tekopesälle saavuttuamme, huomasimme sen olevan täysin sulanut. Pesästä ei ollut jäljellä oikeastaan mitään. Jäässä oli pieni umpeen jäätynyt avanto, jossa oli pieniä järviruo'on pätkiä. Piisami oli käyttänyt avantoa ja ruokaillut jään reunalla. Mutta norpasta saati kuutista ei siis jälkeäkään. Voi harmi! Suuri odotus vaihtui nyt pettymykseksi.

 Jatkoimme matkaa ahtojäitä ihastelessa. Niitä oli työntynyt saarten rantoihin, mutta ne olivat myös työntyneet toisiaan vasten. Olen ollut mukana pesälaskennoissa vuodesta 2005 lähtien, mutta en ole ennen nähnyt omalla aluellaani niin paljon ahtojäitä. Usein keväällä tuuli työntää paksua jäähilemassaa rantoihin kun jäät lähtevät, mutta nyt selät olivat vielä umpi jäässä ja railot joko kasvoivat tai työntyivät toisiaan vasten nostattaen paksuja jäälevyjä toistensa päälle. Ihmettelimme miten norpan kuulon käy, kun meteli oli nytkin kuin olisi ollut lentokentällä: jatkuva jylinä ja kumu, pauke ja ryske. Mutta ehkä ne ovat vuosituhansien saatossa tottuneet  jäiden lähdön meteliin.

Yleensä päiväretken pituudeksi hiihtämällä tulee noin 30km. Nyt potkutellessä matkat taittuivat nopeasti ja kun jokaista saarta ei voinut kiertää eikä kinoksia etsiä, matkatkin jäivät lyhyemmiksi. Silti kannattaa pitää taukoja ja levätä kun siltä tuntuu. Ahtojäillähän se on kuin lepotuolissa olisi!

Loppumatkalla satuimme löytämään vielä yhden norpan hengitysavannon. Avanto oli jo niin iso, että norppa on saattanut käyttää sitä myös jäälle nousemiseen. Keväällä norpat vaihtavat karvansa ja hierovat itseään karheaan jään pintaan. Nyt jäät olivat aivan liian sileitä, että niistä olisi voinut löytää norpan karvaa tutkimuskäyttöön.