PUSIKOISSA PIISKUTTAA

 

Oli jo pitkään pitänyt raivata rantapusikoita, jotta näkisi edes hiukan tuota järveä. Helteet olivat kyllä pitäneet mielenkiinnon ihan muualla, mutta joskus se on aloitettava, tuumailin. Ajatuksena oli tehdä edes pieni tiirausaukko tuohon ihanasti rehottavaan paju- ja leppä pusikkoon. En omista, enkä halukkaan omistaa mitään bensalla käyvää ja pärisevää vehjettä joten kunnon hikiliikuntaa sahan ja voimasaksien kanssa oli tiedossa.

 

Ensin kuritettiin pajukoita ja sitten hiukan lepikoita. Motivaation (jota alunperinkään ei riittävästi ollut) hiipuessa, ajattelin, että teen linnuille ja hyönteisille palveluksen kun en raivaa tämän enempää. Olin silti saanut aikaan edes jonkinlaisen aukon josta katsella härkälintupesueen edesottamuksia. Kaksi poikasta saivat emojen johdolla kalastusopetusta, kumpikin omilla tahoillaan. Toinen emo ja poikanen olivat selän puolella syvissä vesissä ja toinen pari kierteli lähialueen lahukoita. Poikaset olivat jo komeita teinejä, emojensa kokoisia, mutta silti vielä ihan kakaroita.

 

Kun olin heittänyt työvälineet käsistäni ja keräilin viimeisiä oksia ja risuja kasaan, ilmestyi jostain pikkutikka tervalepän oksistoa naputtelemaan. “Long time no see” sanoin sille ja olin tyytyväinen siitä, että olin jättänyt raivaukset sikseen. Mieluummin puskat ja pikkutikka kuin minun maiseman haluni. Kyllä nyt pitää vaihtaa sakset kiikariin tuumasin ja lähteä vaikka kylätien metsiä tutkiskelemaan. Kuin varmistuksena motivaationi nousuun, pelästytin mesiangervopuskista pensaskerttupoikueen, joka ei pitkälle lennähtänyt vaan ne sukelsivat melkein saman tien tiheikön sekaan takaisin hyönteisiä etsimään karheasti varoitellen.

 

Kiikareilla ja kameralla varustautuneena aloitin omasta pihatiestä. Pajulintuja oli ollut runsaasti liikenteessä jo viikon verran ja niin oli nytkin. Niitä lauloi ja lennähteli siellä sun täällä. Jos tein 4 pajulinnun yhtäaikaishavainnoin, niitä täytyi olla ainakin kolminkertainen määrä. Tiheä lehvästö ja hoitamaton metsä (öhöm...) teki näköhavaintojen teon haasteelliseksi. Mutta aikaahan minulla oli. Ahkera kiikarointi tuotti lajeiksi paljon muutakin kuin pajulintuja. Tuo väritön viipottaja oli lehtokerttu, ja punarinnan tiksuttavat poikaset olivat vielä hauskan kirjavia. Viherpeippoja kipitti pitkin oksistoja ja vihervarpusia kiikkui oksien päissä päästellen aina välillä pieniä piiskauksia. Yksinäisessä isossa kuusessa hömötiainen piti tuskin kuuluvaa ääntä ja etsiskeli pää kenossa soivaa ateriaa kaarnan raosta. Talitaisen vaaleankeltaiset, mutta itsenäiset poikaset tirskuttivat kilpaa sinitiaisten poikasten kanssa.

 

Myös rastaista oli paljon. Tuomen marjat näyttivät kelpaavan kaikille, mutta varsinkin rastaille. Tänä vuonna oli tulossa hyvä pihlajanmarjavuosi, mutta ne eivät olleet vielä kypsiä nautittavaksi. Täplikäs ja kellertävä nuori laulurastas, useat räkättirastaat ja punakylkirastaat sekä maan tasalla lennähtelevät mustarastaat pitivät suurinta ääntä metsikössä. Sirinät ja säksätykset säestivät niiden ryntäilyä puskasta ja puusta toiseen. Silmiini sattui myös ihan tien vierellä hiljaa oksalla istuva metsäkirvinen, joka katseli minua selkänsä yli valmiina lennähtämään pakosalle. Kun nostin kameraa kuvatakseni sen, se lennähti tiehensä. Niin tavallista, ajattelin. Olin oikeastaan ihan turhaan ottanut kameran vaivoikseni, sillä nautin tällä kertaa paljon enemmän lintujen seuraamisesta kuin kuvaamisesta.

 

Kur-kur. Höh, vatsakin tuossa kurisee ja vasta juuri söin. Kur-kur-kur. Täh? Kur. Katselin taivaalle, mistä olen tottunut tuon äänen kuulemaan. Siellä ei näkynyt mitään ääneen viittaavaa. Ei, kyllä ääni tulee tuolta metsästä. Pitääpä tarkistaa kirjoista, äänteleekö lehtokurppa myös muulloin noin kuin soidintaessaan keväällä. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut vastaavaa ja varsinkaan ilman sitä piiskausta lopussa ja lisäksi vielä ilman lentoa. Ja niin selvisi kirjoista taas uusi asia minulle, että lehtokurppa voi äännellä myös syksyisin “orr-orr-orr” –äänellään.

 

Olin kävellyt vasta pihatieni päähän ja lintuja ja tapahtumia oli ollut jo vaikka kuinka. Kaiken lisäksi pikkukäpylintuparvi kipitteli kuusten latvojen yli ja palokärki naukui jossain kauempana. Voisiko kesäpäivä tämän mukavampi ollakaan!

 

Aina ei kannata lähteä kotoa kauemmaksi elämyksiä hakemaan.

 

Kahlaajia kahlaajia kahlaajia

Tein tänään pienen retken Siilinjärvelle, jossa sijaitsevat Yaran tehtaat ja sen vesialtaat. Altaat keräävät keväisin ja varsinkin heinä-elokuussa muuttavia kahlaajia matalille ranta-alueille. En pidä itseäni mitenkään kovin erikoisena lintujen tuntijana, mutta tässä sitä nyt yritetään määrittää kahlaajia keskipäivän auringossa matkojen päästä. Siis, keskipäivällähän valo on armoton ja ilma väreilee lämmöstä. Lisäksi matkaa lintuhin, jotka eivät koolla ole pilattuja, on useampi sata metriä.

Ukkonen kumuaa jossain kauempana ja paarmat tunkevat silmiin ja korviin. Hiki valuu selkää pitkin ja aurinko porottaa. Altaiden hiekka on täynnään erikokoisia kahlaajia. Suurin osa lepäilee nokka höyhenissä ja vain muutamat etsivät aktiivisesti hyönteisiä tai niiden toukkia. A-P-U-A. Miten ihmeessä minä pystyisin erottamaan tuosta joukosta mitään? Olin vielä tehnyt itselleni testin: en katsonut oliko Tiiraan laitettu lajeja altaalta ja ajttelin ihan itse selviytyä määrittämisestä. Tarkoitus oli selvittää itselleni osaisinko tunnistaa kirjan avulla yhtäkään tirppaa tuolta hiekalta.

Kun aloitin lintujen tarkkailun, lensi nuolihaukka sekoittamaan pakkaa ja niin, minun onnekseni, linnut hajaantuivat pitkin hiekkarantaa. Näin yhdessä kasassa olleet lepäilijätkin saivat vähän eloa itseensä ja lintujen vertailu tuli helpommaksi.

Okei, nuo ovat ainakin töyhtöhyyppiä. Yksi laji selvillä. Hei, nuohan ovat suosirrejä tummine vatsoineen! Toinen laji jo plakkarissa. Jaa-a, entäs nuo sitten? Liroja? Joo, selviä liroja ja niiden takana suurempia valkovikloja. Heh, jo neljä lajia. Itsetuntoni alkoi jo kohentua. Sitten suraavan lajin kimppuun: olisiko tuo punakinttuinen mustaviklo vai punaviklo? Nokan pituuden mukaan määritin koikkelehtijan punavikloksi. Samalla huomasin jonkin pienen palleron viipottavan kaukoputken linssin poikki. Mikä se oli? Mihin se meni? Tuolla. Jaahas. Nyt tuli ensimmäinen todellinen pähkinä eteen. Aurinko kiehutti pääkoppaa kun yritin tihrustaa linnusta tuntomerkkejä verkkokalvolle. Selasin kirjaa ja vertasin kokoja. Pienempi kuin suosirri. Selvästi pienempi. Lapinsirri? Pikkusirri? Aikani tihrusteltua päädyin värityksen perusteella pikkusirriin, sillä lapinsirrin olisi minusta pitänyt olla kaukaa katsottuna tasaisemman värinen ja väriä olla myös rinnuksissa. Jesss!! Taisi olla toinen kerta eläissäni kun olen määrittänyt pikkusirrin ihan itse.

Ilokseni näin vielä suokukkoja, jotka näyttivät muihin kahlaajiin verrattuna varsin jykeviltä. Ja päivän kruunasi muutama komea kuovisirri ruosteenpunaisine rintoineen, jotka olivatkin minulle uusi tuttavuus, muualtakin kuin lintukirjan sivulta :) Ja lajilistaan mukaan ehti vielä yksi rantasipikin, joka jo tavaroita kasaan laittaessani lensi hiekka-alueen poikki tutuin siiven iskuin.

Kun kävelin takaisin autolle, nuolihaukka lensi jälleen altaalle päin. Määrätietoinen eteneminen altaan ja sitä reunustavan metsikön välillä taisi kertoa, että sillä olisi vielä poikasia elätettävänä.

Lähde kasviretkelle 24.7.2014!

Koko päivän kasviretki Etelä-Savon sydämessä. Tarkoituksena on löytää metsänemää, hajuheinää, myyränporrasta, noidanlukkoja, vuorimunkkia jne jne Ei sitä tiedä mitä kaikkea vastaan tuleekaan!!
Ota yhteyttä sähköpostilla elina.enho@trillivikla.fi ja kysy lisää jos kiinnostuit.

Mykerösara

Särkisalo ja Lounais-Suomi

Pitkän aikaa oli tehnyt mieli lähteä katsomaan Suomen etelärannikkoa keväällä. Oli tiedossa, että ainakin merilintuja voisi nähdä ja vaikka retki olikin aikaisin keväällä, ehkä jotain mukavia kasvejakin sattuisi matkalle. Kaveriporukalla suunnistimme perinteiselle keväiselle turneelle huhtikuun puolessa välissä. 

Majoituskohteeksi valikoitui Särkisalo. Mökki oli iso ja viihtyisä ja aivan meren rannalla http://www.huvila.net/1753/ Siitä oli kätevä tehdä päiväretkiä Kemiöön, Saloon ja Hankoon, missä kaikissa kävimme reissun aikana. Ja laskea tietysti laituripinnoja, sillä lintuliikenne oli vilkasta lähellä sijaitsevien lintusaarien ansiosta.Tuli pitkästä aikaa harjoiteltua myös lintujen lentokuvien ottamista :)

Lintulajeja saatiin kasaan 94. Itselle mukavia lajeja olivat räyskä, kangaskiuru ja haahka jotka harvoin, jos koskaan, piipahtavat sisäsuomessa. Kasvilajeja ei laskettu, mutta ehdoton ykkönen oli kuitenkin seinaraunioisen bongaus. Myös kevätkynsimöt kukkivat runsaana Kemiön satamassa ja niitäkään ei meiltäpäin löydy.

Laiturilla staijausta

Aamut olivat komeita, sillä meri oli kylmä ja päivät lämpimiä

Kalalokki

Merihanhet lensivät joka aamu ja ilta rannan editse

Merilokki

Viereinen lintusaari. Poimuttuneet kalliot ovat hienoja
.

Kyhmyjoutsen

Staijausta

Aamulla

Isokoskelo

Valkoisia sinivuokkoja tien vieressä

Norppien pesälaskenta

Timo Luostarinen ja minä

Taas oli tullut se aika vuodesta, että norppien pesälaskenta aika alkoi. Tänä vuonna se tuli vain tavallista aikaisemmin, sillä luntahan ei ollut koko talvena kinoksiksi asti ja niinpä norpat synnyttivät kuuttinsa tähtitaivaan alle. Saimaalle oli kyllä kolattu useampi sata keinopesää helmikuussa, mutta vielä ei ole tiedossa kuinka moni kuutti niistä on saanut synnytyssuojan.

Minäkin olin mukana yhtä tekopesää tekemässä ja jännityksellä odottelin, mitä tuolle pesälle nyt kuului. Aurinko oli sulattanut viimeisetkin lumet maastosta ja jäät olivat olleet pitkään puhtaana lumesta. Hiihtämällä siis ei ainakaan tekopesää kannattanut lähteä katsomaan. Kunnon vanhan kansan peli eli potkukelkka oli aivan ehdoton väline tänä vuonna pesälaskennassa. Sillä matka taittui joutuisaan ja reput ym tavaraakin kulki sujuvasti mukana. Tämän helpommaksi ei kulkeminen pesälaskennoissa voi enää tulla!

Kevätjäillä olo on mukavaa, mutta vielä mukavampaa se on seurassa. Se tuo myös turvallisuuden tunnetta ja useampi silmäpari on tilannetta tarkkailemassa. Nytkin suurin osa ajasta kului kiikaroidessa, sillä lumikinospesiähän ei ollut etsittävänä. Mukanani oli Timo Luostarinen Etelä-Savon Luonnonsuojelupiiristä ja  edellisvuosilta tuttu laskijakumppani Arto Viitanen.

Kiikarihavaintona löysimmekin aamutuimaan emon kuuttia imettämässä kaukana kaukana pienen saaren rannassa. Aikamme kiikaroituamme jatkoimme matkaa toiseen suuntaan, sillä emme halunneet häiritä tärkeää tapahtumaa. Emohan käy imettämässä vain muutamia kertoja vuorokaudessa ja muun ajan kuutti on yksinään. Niinpä imettämisrauha on aivan ehdottoman tärkeää kuutin kasvamiselle. Ja aika mötkäle se jo olikin :), ehkä noin puolet emon koosta.

Toinen kuutti havainto tuli vedestä: se oli sukellusreissulla isossa sulassa. Harmikseni vain Timo ja Arto ehtivät sen nähdä kun minä olin samaan aikaan tutkimassa lähisaaren rantoja sulien kiertämistä varten. Se oli uinut hetken ja nostanut sitten päätään ylös niin kuin norpat tekevät juuri ennen sukellusta ja sukeltanut sitten komeasti selkä kaarella ihan niin kuin norppien kuuluukin tehdä. Vaikka kuinka yritimme, emme nähneet siitä enää vilaustakaan. Ehkä se livahti saaren luotojen ja kivien taakse lepäämään tai vain ui pois meidän näkökentästämme.

Jäät eivät olleet kovin paksuja enää, vain noin 10-15cm. Ne olivat vonkuneet yötä päivää tauotta jo toista viikkoa, kun päivät olivat aurinkoisia ja öisin oli pakkasta. Koska jäät olivat olleet lumettomia jo monta viikkoa, ne olivat tummia ja keräsivät auringonvaloa. Ne eivät pakkasista paksuuntuneet, mutta eivät pahasti myöskään ohentuneetkaan. Railoja oli siellä täällä, suurin osa kuitenkin noin 5 - 10cm leveitä, mutta osuipa tielle muutama niin isokin, että niistä ei päästy yli tai ohi kuin maita pitkin kiertämällä ja potkureita kantamalla. Halkeamia syntyi sitä mukaa kun jäällä kulki ja välillä sai aikaan kunnon pamaukset kun paino laukaisi jään jännityksen. Se se pistää pesälaskijan veren kiertämään ja sydämen sykkimään!

Tekopesälle saavuttuamme, huomasimme sen olevan täysin sulanut. Pesästä ei ollut jäljellä oikeastaan mitään. Jäässä oli pieni umpeen jäätynyt avanto, jossa oli pieniä järviruo'on pätkiä. Piisami oli käyttänyt avantoa ja ruokaillut jään reunalla. Mutta norpasta saati kuutista ei siis jälkeäkään. Voi harmi! Suuri odotus vaihtui nyt pettymykseksi.

 Jatkoimme matkaa ahtojäitä ihastelessa. Niitä oli työntynyt saarten rantoihin, mutta ne olivat myös työntyneet toisiaan vasten. Olen ollut mukana pesälaskennoissa vuodesta 2005 lähtien, mutta en ole ennen nähnyt omalla aluellaani niin paljon ahtojäitä. Usein keväällä tuuli työntää paksua jäähilemassaa rantoihin kun jäät lähtevät, mutta nyt selät olivat vielä umpi jäässä ja railot joko kasvoivat tai työntyivät toisiaan vasten nostattaen paksuja jäälevyjä toistensa päälle. Ihmettelimme miten norpan kuulon käy, kun meteli oli nytkin kuin olisi ollut lentokentällä: jatkuva jylinä ja kumu, pauke ja ryske. Mutta ehkä ne ovat vuosituhansien saatossa tottuneet  jäiden lähdön meteliin.

Yleensä päiväretken pituudeksi hiihtämällä tulee noin 30km. Nyt potkutellessä matkat taittuivat nopeasti ja kun jokaista saarta ei voinut kiertää eikä kinoksia etsiä, matkatkin jäivät lyhyemmiksi. Silti kannattaa pitää taukoja ja levätä kun siltä tuntuu. Ahtojäillähän se on kuin lepotuolissa olisi!

Loppumatkalla satuimme löytämään vielä yhden norpan hengitysavannon. Avanto oli jo niin iso, että norppa on saattanut käyttää sitä myös jäälle nousemiseen. Keväällä norpat vaihtavat karvansa ja hierovat itseään karheaan jään pintaan. Nyt jäät olivat aivan liian sileitä, että niistä olisi voinut löytää norpan karvaa tutkimuskäyttöön.

Eilen oli mitä mainioin päivä linturetkelle ja kerrankin saisin retkeillä ilman aikatauluja! Heti ensimmäiseksi kävin kurkkaamassa viirupöllöpönttöä jossa pöllö-mamma istui totisen näköisenä hautomassa. Hyvä hyvä! Sitten jatkoin tuttuun metsikköön ja tein reilun aamulenkin kävellen keväisessä lehtometsässä. Ensimmäisenä minua tervehti puukiipijä pariskunta ja koiraan kirkas laulu. Tuntui, että oli kulunut ikuisuus kun olen kuullut sen viimeksi. Ne lentelivät rungolta toiselle ja kipittivät kilpaa niitä ympäri. Pisti ihan pakosti hymyilemään.

 Olin ottanut pitkästä aikaa kamerankin mukaan. Olen huomannut, että kuvastaidot ruostuvat hetkessä kun ei kuvaa. Siinä haikailessani metsän siimekseen kadonneita puukiipijöitä paikalle lennähti jostain pikkutikka. Hienoa, ajattelin, ja aloitin kuvien räpsimisen. Pian tajusin, että naarastikkakin on paikalla. Koiras "kujerteli" mukavasti ja seuraili naarasta varovasti puusta toiseen. En suorastaan nähnyt parittelua joka tapahtui koivun rungon takana, mutta asia oli selvä :) Jonkun olisi pitänyt ottaa silloin kuva minusta - olin ihan hangon keksinä!

Pikkutikkapariskunta. Koiras vasemmalla ja naaras oikealla.

Pikkutikkanaaras keväisessä koivikossa

Jätin tikat kodinrakennuspuuhiin ja kävelin hiljakseen valoisassa metsässä eteenpäin. Ihailin komeita tervaleppiä ja tikkojen kuorimia koivuja. Tiaisten pontevaa laulua kuului sieltä täältä. Säikytin metsonaaraan lentoon edestäni. Siivet puun näreisiin paukkuen se pakeni paikalta. Korjasin suuntaani ja toivoin, että en ollut suureksi häiriöksi.

Loikkasin alueen halki kulkevalle soratielle, jonne aurinko paistoi vieläkin lämpimämmin. Auoin takkiani ja riuhtaisin pipon pois päästä. Pistin silmäni hetkeksi kiinni ja nautin auringosta. Selkäni takaa kuulin tuttua turisevaa ääntä. Pyrstötiaisia! Voi kun saisin edes jonkun kuvan niistä, ne ovat niin hauskoja, ajattelin. Kameran säätöjen tarkistus ja eikun pyrstötiaisia jahtaamaan –kameralla siis. Tällaisia kuvia on kamera äkkiä täynnä kun kuvattava ei ymmärrä pysyä hetkeäkään paikalla :))

Pian huomasin, että pyrstötiaisia olikin vain kaksi.Yleensähän ne liikkuvat perheyhteisön voimalla, mutta näin keväällä ne liikkuvat parittain. Ilokseni ne lentelivät pelottomasti matalalla pikkupuissa. Vilkkaina lintuina ne ovat haasteellisia kuvattavia, mutta hauskoja seurata. Niilläkin oli perheen perustaminen mielessä sillä ne keräsivät pesän aineksia: sammalia, jäkälää ja hämähäkinseittiä pesän sidonta-aineeksi. Tässä mielestäni paremmin onnistuneita kuvia.

Poseeraus potretti

Sammalta nokassa pesän rakennusta varten

Ja taas oli kiire jonnekin

Lollipop

Alkuperäinen tarkoitukseni oli kyllä tulla kuvaaman valkoselkätikkoja, mutta tällä kertaa niitä ei näkynyt. Ei se mitään,ajattelin, minulla oli niin hyvä mieli kaikesta muusta mitä näin ja koin. Voi kevät!

Laulujoutsenet ovat saapuneet

Vaikka on jo kovin keväistä kun lumet ovat sulaneet, ei muuttolintuja Etelä-Savossa ole vielä paljon nähty. Suliakin on aika vähän ja pellot ovat vielä jäässä. Mutta joitakin tiedustelijoita on sentään nähty kuten töyhtöhyyppiä ja kottaraisia. Monet kevään ensi linnut ovat lyhyen matkan muuttajia ja ne menevät talvea pakoon vain sinne asti minne on pakko. Vesilinnut kuten joutsenet, telkät ja koskelot talvehtivat ihan Suomen rajojejn tuntumassa Virossa ja Pohjois-Saksassa. Sieltä niillä on lyhyt matka tänne pesimäpaikoilleen.

Kevään ensimmäiset laulujoutsenet ovat tulleet Rantasalmelle.

Valkoselkätikoille lisäruokintaa

Olen jo monena vuonna pitänyt huolta kolmesta läskiruokinnasta maastossa täällä Rantasalmella. Tarkoituksena on antaa lisäravintoa alueella pesiville valkoselkätikoille. Samalla tulee toki auttaneeksi ja ruokkineeksi muitakin metsikön asukkeja oravista tiaisiin. Mutta sehän ei haittaa! Minusta kaikki maastoon (tai kotipihalle) laitettu ylimääräinen ravinto kuuluu kaikille. Kun ruokit pikkulintuja, ruokit samalla pienpetoja ja petolintuja. Se on ihan luonnollista.

Eilen kun kävin katsastamassa jonkin aikaa sitten laittamani läskiruokintapaikat, yhdellä niistä oli naaras valkoselkätikka läskiä syömässä. Sen hiljaista ääntelyä kuunnellessani ja sitä kiikaroidessani ajattelin, että onpa se kaunis lintu! Valkoselkätikat eivät ole kovin säikkyjä, niin kuin eivät tikat yleensäkään, mutta silti on syytä antaa niiden ruokailla ihan rauhassa ilman häiriötä.

Norpille pesäkinoksia tekemässä

Kuva: Markus Sirkka

Suojelubiologi Jouni Koskela Metsähallituksesta soitteli ja kysyi lähtisinkö vapaaehtoisena kolaamaan lunta Haukivedelle pariksi päiväksi. Jouni kertoi, että nyt aloitetaan oikein urakalla tekemään norpille tekopesiä, koska lunta on satanut vähän ja se ei ole kinostunut. Totta kai lähtisin! Olen osallistunut monena vuonna myös pesälaskentoihin ja samalle alueelle oltiin nyt suunnittelemassa pesien tekoa. Kuvissa vapaaehtoisia kolaajia ja Joensuun Yliopiston väkeä. Pesien rakentaminen on organisoitua toimintaa ja niiden paikat tarkkaan harkittuja. Niinpä se ei ole yksi ja sama mihin ja minkälainen lumikinos tehdään.

Kuva: Markus Sirkka

Yliopiston kolauskeikan jälkeen sain luvan koota oman porukan, jonka kanssa tehtiin "oma" pesä. Ja mukana oli muutama toimittajakin, Metsähallituksen pyynnöstä.