Norppien pesälaskenta

Timo Luostarinen ja minä

Taas oli tullut se aika vuodesta, että norppien pesälaskenta aika alkoi. Tänä vuonna se tuli vain tavallista aikaisemmin, sillä luntahan ei ollut koko talvena kinoksiksi asti ja niinpä norpat synnyttivät kuuttinsa tähtitaivaan alle. Saimaalle oli kyllä kolattu useampi sata keinopesää helmikuussa, mutta vielä ei ole tiedossa kuinka moni kuutti niistä on saanut synnytyssuojan.

Minäkin olin mukana yhtä tekopesää tekemässä ja jännityksellä odottelin, mitä tuolle pesälle nyt kuului. Aurinko oli sulattanut viimeisetkin lumet maastosta ja jäät olivat olleet pitkään puhtaana lumesta. Hiihtämällä siis ei ainakaan tekopesää kannattanut lähteä katsomaan. Kunnon vanhan kansan peli eli potkukelkka oli aivan ehdoton väline tänä vuonna pesälaskennassa. Sillä matka taittui joutuisaan ja reput ym tavaraakin kulki sujuvasti mukana. Tämän helpommaksi ei kulkeminen pesälaskennoissa voi enää tulla!

Kevätjäillä olo on mukavaa, mutta vielä mukavampaa se on seurassa. Se tuo myös turvallisuuden tunnetta ja useampi silmäpari on tilannetta tarkkailemassa. Nytkin suurin osa ajasta kului kiikaroidessa, sillä lumikinospesiähän ei ollut etsittävänä. Mukanani oli Timo Luostarinen Etelä-Savon Luonnonsuojelupiiristä ja  edellisvuosilta tuttu laskijakumppani Arto Viitanen.

Kiikarihavaintona löysimmekin aamutuimaan emon kuuttia imettämässä kaukana kaukana pienen saaren rannassa. Aikamme kiikaroituamme jatkoimme matkaa toiseen suuntaan, sillä emme halunneet häiritä tärkeää tapahtumaa. Emohan käy imettämässä vain muutamia kertoja vuorokaudessa ja muun ajan kuutti on yksinään. Niinpä imettämisrauha on aivan ehdottoman tärkeää kuutin kasvamiselle. Ja aika mötkäle se jo olikin :), ehkä noin puolet emon koosta.

Toinen kuutti havainto tuli vedestä: se oli sukellusreissulla isossa sulassa. Harmikseni vain Timo ja Arto ehtivät sen nähdä kun minä olin samaan aikaan tutkimassa lähisaaren rantoja sulien kiertämistä varten. Se oli uinut hetken ja nostanut sitten päätään ylös niin kuin norpat tekevät juuri ennen sukellusta ja sukeltanut sitten komeasti selkä kaarella ihan niin kuin norppien kuuluukin tehdä. Vaikka kuinka yritimme, emme nähneet siitä enää vilaustakaan. Ehkä se livahti saaren luotojen ja kivien taakse lepäämään tai vain ui pois meidän näkökentästämme.

Jäät eivät olleet kovin paksuja enää, vain noin 10-15cm. Ne olivat vonkuneet yötä päivää tauotta jo toista viikkoa, kun päivät olivat aurinkoisia ja öisin oli pakkasta. Koska jäät olivat olleet lumettomia jo monta viikkoa, ne olivat tummia ja keräsivät auringonvaloa. Ne eivät pakkasista paksuuntuneet, mutta eivät pahasti myöskään ohentuneetkaan. Railoja oli siellä täällä, suurin osa kuitenkin noin 5 - 10cm leveitä, mutta osuipa tielle muutama niin isokin, että niistä ei päästy yli tai ohi kuin maita pitkin kiertämällä ja potkureita kantamalla. Halkeamia syntyi sitä mukaa kun jäällä kulki ja välillä sai aikaan kunnon pamaukset kun paino laukaisi jään jännityksen. Se se pistää pesälaskijan veren kiertämään ja sydämen sykkimään!

Tekopesälle saavuttuamme, huomasimme sen olevan täysin sulanut. Pesästä ei ollut jäljellä oikeastaan mitään. Jäässä oli pieni umpeen jäätynyt avanto, jossa oli pieniä järviruo'on pätkiä. Piisami oli käyttänyt avantoa ja ruokaillut jään reunalla. Mutta norpasta saati kuutista ei siis jälkeäkään. Voi harmi! Suuri odotus vaihtui nyt pettymykseksi.

 Jatkoimme matkaa ahtojäitä ihastelessa. Niitä oli työntynyt saarten rantoihin, mutta ne olivat myös työntyneet toisiaan vasten. Olen ollut mukana pesälaskennoissa vuodesta 2005 lähtien, mutta en ole ennen nähnyt omalla aluellaani niin paljon ahtojäitä. Usein keväällä tuuli työntää paksua jäähilemassaa rantoihin kun jäät lähtevät, mutta nyt selät olivat vielä umpi jäässä ja railot joko kasvoivat tai työntyivät toisiaan vasten nostattaen paksuja jäälevyjä toistensa päälle. Ihmettelimme miten norpan kuulon käy, kun meteli oli nytkin kuin olisi ollut lentokentällä: jatkuva jylinä ja kumu, pauke ja ryske. Mutta ehkä ne ovat vuosituhansien saatossa tottuneet  jäiden lähdön meteliin.

Yleensä päiväretken pituudeksi hiihtämällä tulee noin 30km. Nyt potkutellessä matkat taittuivat nopeasti ja kun jokaista saarta ei voinut kiertää eikä kinoksia etsiä, matkatkin jäivät lyhyemmiksi. Silti kannattaa pitää taukoja ja levätä kun siltä tuntuu. Ahtojäillähän se on kuin lepotuolissa olisi!

Loppumatkalla satuimme löytämään vielä yhden norpan hengitysavannon. Avanto oli jo niin iso, että norppa on saattanut käyttää sitä myös jäälle nousemiseen. Keväällä norpat vaihtavat karvansa ja hierovat itseään karheaan jään pintaan. Nyt jäät olivat aivan liian sileitä, että niistä olisi voinut löytää norpan karvaa tutkimuskäyttöön.

Eilen oli mitä mainioin päivä linturetkelle ja kerrankin saisin retkeillä ilman aikatauluja! Heti ensimmäiseksi kävin kurkkaamassa viirupöllöpönttöä jossa pöllö-mamma istui totisen näköisenä hautomassa. Hyvä hyvä! Sitten jatkoin tuttuun metsikköön ja tein reilun aamulenkin kävellen keväisessä lehtometsässä. Ensimmäisenä minua tervehti puukiipijä pariskunta ja koiraan kirkas laulu. Tuntui, että oli kulunut ikuisuus kun olen kuullut sen viimeksi. Ne lentelivät rungolta toiselle ja kipittivät kilpaa niitä ympäri. Pisti ihan pakosti hymyilemään.

 Olin ottanut pitkästä aikaa kamerankin mukaan. Olen huomannut, että kuvastaidot ruostuvat hetkessä kun ei kuvaa. Siinä haikailessani metsän siimekseen kadonneita puukiipijöitä paikalle lennähti jostain pikkutikka. Hienoa, ajattelin, ja aloitin kuvien räpsimisen. Pian tajusin, että naarastikkakin on paikalla. Koiras "kujerteli" mukavasti ja seuraili naarasta varovasti puusta toiseen. En suorastaan nähnyt parittelua joka tapahtui koivun rungon takana, mutta asia oli selvä :) Jonkun olisi pitänyt ottaa silloin kuva minusta - olin ihan hangon keksinä!

Pikkutikkapariskunta. Koiras vasemmalla ja naaras oikealla.

Pikkutikkanaaras keväisessä koivikossa

Jätin tikat kodinrakennuspuuhiin ja kävelin hiljakseen valoisassa metsässä eteenpäin. Ihailin komeita tervaleppiä ja tikkojen kuorimia koivuja. Tiaisten pontevaa laulua kuului sieltä täältä. Säikytin metsonaaraan lentoon edestäni. Siivet puun näreisiin paukkuen se pakeni paikalta. Korjasin suuntaani ja toivoin, että en ollut suureksi häiriöksi.

Loikkasin alueen halki kulkevalle soratielle, jonne aurinko paistoi vieläkin lämpimämmin. Auoin takkiani ja riuhtaisin pipon pois päästä. Pistin silmäni hetkeksi kiinni ja nautin auringosta. Selkäni takaa kuulin tuttua turisevaa ääntä. Pyrstötiaisia! Voi kun saisin edes jonkun kuvan niistä, ne ovat niin hauskoja, ajattelin. Kameran säätöjen tarkistus ja eikun pyrstötiaisia jahtaamaan –kameralla siis. Tällaisia kuvia on kamera äkkiä täynnä kun kuvattava ei ymmärrä pysyä hetkeäkään paikalla :))

Pian huomasin, että pyrstötiaisia olikin vain kaksi.Yleensähän ne liikkuvat perheyhteisön voimalla, mutta näin keväällä ne liikkuvat parittain. Ilokseni ne lentelivät pelottomasti matalalla pikkupuissa. Vilkkaina lintuina ne ovat haasteellisia kuvattavia, mutta hauskoja seurata. Niilläkin oli perheen perustaminen mielessä sillä ne keräsivät pesän aineksia: sammalia, jäkälää ja hämähäkinseittiä pesän sidonta-aineeksi. Tässä mielestäni paremmin onnistuneita kuvia.

Poseeraus potretti

Sammalta nokassa pesän rakennusta varten

Ja taas oli kiire jonnekin

Lollipop

Alkuperäinen tarkoitukseni oli kyllä tulla kuvaaman valkoselkätikkoja, mutta tällä kertaa niitä ei näkynyt. Ei se mitään,ajattelin, minulla oli niin hyvä mieli kaikesta muusta mitä näin ja koin. Voi kevät!

Laulujoutsenet ovat saapuneet

Vaikka on jo kovin keväistä kun lumet ovat sulaneet, ei muuttolintuja Etelä-Savossa ole vielä paljon nähty. Suliakin on aika vähän ja pellot ovat vielä jäässä. Mutta joitakin tiedustelijoita on sentään nähty kuten töyhtöhyyppiä ja kottaraisia. Monet kevään ensi linnut ovat lyhyen matkan muuttajia ja ne menevät talvea pakoon vain sinne asti minne on pakko. Vesilinnut kuten joutsenet, telkät ja koskelot talvehtivat ihan Suomen rajojejn tuntumassa Virossa ja Pohjois-Saksassa. Sieltä niillä on lyhyt matka tänne pesimäpaikoilleen.

Kevään ensimmäiset laulujoutsenet ovat tulleet Rantasalmelle.

Valkoselkätikoille lisäruokintaa

Olen jo monena vuonna pitänyt huolta kolmesta läskiruokinnasta maastossa täällä Rantasalmella. Tarkoituksena on antaa lisäravintoa alueella pesiville valkoselkätikoille. Samalla tulee toki auttaneeksi ja ruokkineeksi muitakin metsikön asukkeja oravista tiaisiin. Mutta sehän ei haittaa! Minusta kaikki maastoon (tai kotipihalle) laitettu ylimääräinen ravinto kuuluu kaikille. Kun ruokit pikkulintuja, ruokit samalla pienpetoja ja petolintuja. Se on ihan luonnollista.

Eilen kun kävin katsastamassa jonkin aikaa sitten laittamani läskiruokintapaikat, yhdellä niistä oli naaras valkoselkätikka läskiä syömässä. Sen hiljaista ääntelyä kuunnellessani ja sitä kiikaroidessani ajattelin, että onpa se kaunis lintu! Valkoselkätikat eivät ole kovin säikkyjä, niin kuin eivät tikat yleensäkään, mutta silti on syytä antaa niiden ruokailla ihan rauhassa ilman häiriötä.

Norpille pesäkinoksia tekemässä

Kuva: Markus Sirkka

Suojelubiologi Jouni Koskela Metsähallituksesta soitteli ja kysyi lähtisinkö vapaaehtoisena kolaamaan lunta Haukivedelle pariksi päiväksi. Jouni kertoi, että nyt aloitetaan oikein urakalla tekemään norpille tekopesiä, koska lunta on satanut vähän ja se ei ole kinostunut. Totta kai lähtisin! Olen osallistunut monena vuonna myös pesälaskentoihin ja samalle alueelle oltiin nyt suunnittelemassa pesien tekoa. Kuvissa vapaaehtoisia kolaajia ja Joensuun Yliopiston väkeä. Pesien rakentaminen on organisoitua toimintaa ja niiden paikat tarkkaan harkittuja. Niinpä se ei ole yksi ja sama mihin ja minkälainen lumikinos tehdään.

Kuva: Markus Sirkka

Yliopiston kolauskeikan jälkeen sain luvan koota oman porukan, jonka kanssa tehtiin "oma" pesä. Ja mukana oli muutama toimittajakin, Metsähallituksen pyynnöstä.

Peukaloinen

Peukaloinen on sympaattinen lintu jolla on kirkas ja kuuluva iloinen laulu. Tänä aamuna olin pihalla nauttimassa aamukahviani kun se ilokseni lennähti pihan isoon jasmikkeeseen, vain muutaman metrin päähän minusta. Se hypähteli oksan korkeampaan kohtaan ja antoi tulla pitkää, vähän epätyypillistä, laula syksyn saapumisen kunniaksi. Aurinko täplitti sen suoraan parrasvaloihin koivun oksien katveesta. Puista putoavat keltaiset lehdet tekivät laulajalle kultasateen taustalle. Voiko hienompaa hetkeä olla! Kurkkua kuristi kun yritin pidätellä liikutustani.

 

Muutaman värssyn vedettyään peukaloinen hypähti pensaasta ensin tuolin reunalle, siitä pöydän alle maahan ja lopuksi aivan luontevasti minun syliini. Uskomatonta. Olin jähmettyneenä katsellut jo lauluesitystä ja nyt uskalsin tuskin hengähtää. Se istahti ensin toiselle polvelle ja hypähti tovin kuluttua toiselle polvelle. Katseli pää kenossa seuraavaa kohdetta ja lensi tiehensä. Olisin varmaan parahtanut itkuun onnesta, jos se olisi kaiken kukkuraksi laulaa lirauttanut siinä polvellani ollessaan. Hienoja elämyksiä syntyy silloin kun niitä vähiten osaa odottaa!

 

Alla pieni nauhoitus peukaloisen keväisestä laulusta.

 

Kalajuttu

Seisoin aamulla auringon noustua tutulla padolla. Ruokokerttuset lauloivat tavan mukaan kilpaa takanani olevassa ruovikossa. Ihailin kesäistä rantaviivaa jota täplittivät keisojen suuret valkeat kukat ja veden pinnalla komeasti kukkivat ulpukat. Olin juuri virittämässä välineitäni päivän sessioon, kun huomasin suuren hauen lipuvan hiljaa minua kohti veden pinnan alla. Jähmetyin paikalleni. Se lähestyi vielä vähän ja jäi sitten paikoilleen. Odotin. Haukikin odotti. Pieniä kaloja uiskenteli varomattomasti hauen ympärillä, mutta se ei välittänyt niistä. Se vain katsoi minua ja odotti. Kohotin varovasti välinettäni ja “naps!” Sain napattua hauen kamerallani!